90-luvun alussa kun asuin jo etelä-suomessa, kävin kesäisin kotopuolessa. Kerran käydessäni kylän baarissa, istuskelin kahvikuppini kanssa ainoana asiakkaana keskellä päivää. Sisään tuli kohmeinen eläkeläismies, jonka olin tottunut näkemään kylän raitilla. Katselin pöydästäni kun tämä mies kaiveli taskujaan ja laski kolikoitaan. Tiesin hänet vain lempinimeltä, hän ei kuitenkaan tuntenut minua. Käveli sitten minun luokse ja kysyi josko minulla olisi hänellä 20 penniä, hänellä olisi sitten rahaa tarpeeksi kahvikuppiin. Vastasin että; -ilman muuta, itselläni oli juuri kuppi tyhjentynyt niin nousin ylös ja sanoin että minä tarjoan. Hän oli kiitollinen tästä, tiskillä pyysin häntä ottamaan myös viinerin. Istuimme sitten samaan pöytään ja juteltiin kaikenlaista pitkän aikaa, haimme välillä lisää kahvia ja toisen viinerin ja vielä sämpylän. Mies oli kovasti kiitollinen ja sämpylä tuntui maistuvan hyvin. Pitkän aikaa juteltuamme kaiken maailman asioita, hän alkoi tuijottamaan minua ja sanoi että: -Taidat olla Uulan poika? Vastasin että, joo kyllä olen. Hän sanoi sitten että muistutan isääni ja hän haluaisi kertoa minulle asioita joita en tiedä ja koskevat isääni. sanoi että -isäsi ei ole näitä kertonut kenellekään, eikä kerrokkaan. Perusteli vielä miksi haluaa kertoa, -”siksi että ymmärtäisit paremmin isääsi” Sitten hän alkoi kertomaan: -”Oltiin isäsi kanssa molemmat sodassa, molemmat kuljimme Sallan kautta Karjalan kannakselle, eri joukko-osastoissa. Siellä miehet joutuivat kokemaan asioita joita ihmisen ei ole tarkoitus kokea, ne taistelut jättivät jälkensä isääsi ja minuun eikä me olla niistä saatu rauhaa. Ne painajaiset ovat yhä mukana, yöllä ja päivällä.” Hän kertoi useista taisteluista lyhyesti ja pahoista tilanteista, ja mitä kaikkea joutuivat näkemään. Kertoi myös keikasta Muurmannin radalle, motista Tornion seudulla ym. Hän kertoili monia asioita joita en ollut tiennyt enkä kuullutkaan, kertoi myös sodan jälkeisestä elämästä. Sodan jälkeen oli kuilu niiden miesten välillä jotka olivat olleet sodassa ja niiden jotka eivät olleet. Veteraaneja ei nuoremmat tahtoneet ymmärtää -50 ja -60 luvulla. Monille veteraaneille hymähdeltiin jos olivat saaneet jonkin vamman sodassa. Hän kertoi arvostavan paljon isääni, se liikautti jotakin sisälläni. Tähän nyt en osaa kirjoittaa kunnolla mitä kaikkea tämä mies kertoi minulle, mutta sen pitkän keskustelun jälkeen lähdin mietteissäni kohti kotia. Myöhemmin illalla istuin keittiön pöydän ääreen juomaan kahvia ja levitin eteeni sanomalehden. Isäni tuli kohta siihen myös ja hermostui valtavasti kun olin koko pöydän täyttänyt sanomalehdella. Kovaan ääneen komensi jotakin. Silloin en enää pahastunut siitä ollenkaan. Ajattelin vain myötätuntoisesti itsekseni että, - no, sinulla on sinun vammasi joille et voi mitään. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt minkä suuren perinnön tämä mies kahvilassa minulle jätti, olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Tämä tapaaminen opetti minulle paljon, aloin kiinnostumaan sotahistoriasta ja mikrohistoriasta, eli mitä ihmiset ovat joutuneet kokemaan ja miten asiat ovat vaikuttaneet yksilöön. Sain siis suuren aarteen joka maksoi minulle vain vajaan kourallisen markkoja.
Comments