Oli vuosi 1972, olin silloin kuusi vuotias, kun äitini kertoi minulle, että perheemme ystävä Isak on kuollut. Pienenä poikana en ymmärtänyt mitä tarkoittaa, kun on kuollut. Äitini selitti, että se tarkoittaa sitä, että Isak ei enää tule meillä käymään, hän ei enää elä. Äitini kertoi vielä, että aina kun ihminen kuolee ja pääsee taivaaseen, niin taivaalle syttyy uusi tähti. Silloin ymmärsin että ihminen voi joskus lakata olemasta. Katsoin ikkunasta tielle päin ja muistan ajatelleeni, että Isak ei enää koskaan kulje tuota tietä pitkin meille. Joskus iltaisin katselin tähtitaivasta aprikoiden, mikä tähti mahtaa olla se isakin tähti. Kävin katsomassa eteisen välioven taakse, siihen ei Isak enää koskaan laske ruskeaa salkkuaan. Kun hän kävi meillä, hän jätti aina salkkunsa eteiseen, jutteli vanhempieni kanssa keittiössä. Kun huomasi minut, niin pyysi minua tulemaan eteiseen ja avasi mystisen salkkunsa, siinä salkussa oli isot metallisoljet. Salkustaan hän kaivoi esille kahisevan sinisen karkkipussin jossa oli kamferipastilleja ja tarjosi minulle pastillin. Kamferipastillit olivat isoja oranssin värisiä, ei kovin makeitä, mutta hyvin minulle maistui. Nuo hänen pienet ystävälliset teot ovat jääneet mieleeni lämpiminä muistoina. Joskus tapaan hänen jälkipolviaan, suhtaudun heihin ystävällisesti (ehkä tietoisesti tai tiedostamatta) ja tulee monesti mieleen Isakin kamferipastillit ja että hän juuri minulle halusi tarjota niitä. Hän oli ystävällinen juuri minulle.
Nytkin tiedän sen että ihminen voi lakata olemasta ja elämästä, mutta muisto voi säilyä pitkään. Kun vain voisimme elää nyt siten, että tekisimme niitä pieniä, hyviä muistoja itsellemme ja muille. Itse emme välttämättä saa siitä palkkaa tai gloriaa, vaan jälkipolvillamme saattaa olla tie helpompi kulkea.
Olen kuvassa siskoni ja veljeni välissä, vaaleahiuksinen poika.
Commentaires