Olin 16 tai 17 vuotias kun yhtenä heinäkuisena aamuyönä tulin kalasta. Istuin kotini rappusilla kauan, minulla oli musta nahkatakki päälläni ja tuntui hyvältä kun aurinko lämmitti takkia. Seurasin pikkulintuja ja tarkkailin niiden käytöstä. Lähdin kävelemään metsikköön ja kävelin hiljaa ja varovasti, ettei linnut pelästy. Minulla ei ollut kiirettä eikä aikatauluja noihin aikoihin. Aamut olivat hienoa aikaa, kun muut ihmiset nukkuivat vielä. Kävelymatkani venyi loppujen lopuksi monta kilometriä, olin kävellyt jo Ailigas tunturin puoleen väliin. Istuin pitkään paikallani ja ihailin maisemia. Luonto näytti kauniilta ja vihreältä, nautin olostani ja vain ihailin luontoa. Silloin lähellä olevaan puuhun laskeutui oudon näköinen lintu, kun katsoin tarkemmin huomasin, että se oli käki. En ollut ennen nähnyt käkeä läheltä, olin pitkään hipihiljaa ja viimein käki kukkui pari kertaa. Hetki oli maaginen. Katsoin kirkonkylälle päin ja mietin; osaavatko kaikki muutkin ihmiset nauttia ja iloita tästä kauneudesta. Tuntui siltä, että ihmisillä kaikilla on niin kiire, murheita ja vaikeuksia elämässään, etteivät huomaa ympärillään olevaa kauneutta. Kauniit päivät kiitävät ohitse, ehtimätttä havaita niitä. Muistan ajatelleeni, miksi näin on ja voiko ihminen tehdä itse asialle jotain?
Kommentare