Tämmöinen muisto putkahti mieleen.
Elämän varrella tapaa ihmisiä monenlaisia, joskus joidenkin kanssa kohtaa toisen henkilönä. Silloin ollaan ikään kuin samalla tiellä kulkemassa. Joskus kauan sitten tapasin Kittilän seudulla vanhan rouvan, jonka kanssa juttu luisti ja olimme samalla aaltopituudella. Oli paljon yhteistä, hän oli aikuisena ollut töissä myös Utsjoella. Pienenä hän oli puhunut saamen kieltä, mutta kadottanut kielen myöhemmin. Hänen ollessa pieni, perhe oli viettänyt paimentolaiselämää. Muistaakseni jossain käsivarren suunnalla oli heillä ollut pieni talo, jossa asuivat suurimman osan vuotta. Hän kertoi olleensa pieni tyttö, kun äitinsä oli lähtenyt toisen poromiehen matkaan Ruotsiin ja hän jäi kaksin isänsä kanssa. Se tapahtui ennen sotia, kertoi joitain muistikuvia lapsuudestaan. Isänsä ei voinut pitää enää tätä pientä tyttöä, joten hän lähetti tytön Kittilään. Kertoi että kun kävelet metsän poikki vajaa 100 kilometriä niin tulet perille, etsi sieltä itsellesi paikka johon pääsisit asumaan. Lähtiessä isä sanoi vielä, ”kyllä Luoja luoduistaan huolen pitää”. Niin pieni tyttö lähti taipaleelle eväsreppu mukanaan, yöllä pimeässä nukkui suuren männyn juurella kolme yötä ja pelotti kovasti. Nukahti vasta kun muisti isänsä sanat: ” kyllä Luoja luoduistaan huolen pitää”. Niin hän pääsi viimein perille Kittilään ja pääsi asumaan johonkin kouluun, jossa puhuttiin vain suomea. Saamen kieli katosi pikkuhiljaa, ja varhaiset lapsuuden muistot lokeroituivat jonnekin kymmeniksi vuosiksi. Oli kulunut kymmeniä vuosia niin, ettei niissä muistoissa ollut mihin tarttua kiinni. Kunnes vanhoina päivinä kuva menneistä alkoi selkiytymään. Olimme molemmat kiitollisia tuosta kohtaamisesta. Pari tuntia juteltiin syksyisessä illassa, aika vierähti nopeasti siinä. Lähtiessään kotiinsa, kertoi voimavaransa olevan yhä isänsä sanat, ” kyllä Luoja luoduistaan huolen pitää”. (kuva ei liity tapaukseen)
Komentar