Teksti Veli-Pekka Lehtolan kirjasta ”saamelaiset suomalaiset”
Juhani Magga muistaa, kuinka Kaapin Jouni jätti hyvästit rakkaille tuntureilleen kesällä 1955. Hän sanoi muille: ”Nyt mie en ennään tule tänne.” Hän kumarteli eri suuntiin ja luetteli: ”Hyvästi Morgam-Viibus ja kiitoksia paljon. Hy västi Viibuspää ja kiitos sinulle. Hyvästi Sallijoen pää.” Seuraavan talven Jouni eli vielä hyvävoimaisena. Njurgulahtelaiset naureskelivat, ettei sitten tullutkaan lähtöä Jounille. Kesällä, tehdessään lähtöä vasanmerkitykseen, Kaapin Jouni kuoli. Ihmiset sanoivat, että Jouni kuoli työnsä ääreen, mikä vanhassa Lapissa oli erityisen maininnan arvoinen asia. Hautajaiset huomioitiin Lapin Kansassakin näkyvästi otsikolla ”Suuren suomalaisen hautaus”. Tilaisuuden aluksi hautajaisväki lauloi virsikirjasta ”O, (olm) mos jurdas (du) loapad birra” (Oi ihminen ajattele loppuasi). Pastori Uula Keva – opettaja Jouni Guttormin jälkeläinen – siunasi vainajan. Koruttoman tilaisuuden vastapainona oli väenpaljous ja loisto: ”Filmikamerat surisivat, sanomalehtien ja suurten aikakausleh tien edustajat olivat läsnä, radiomiehet nauhoittivat tilaisuuden ja monet kymmenet kamerat laukeilivat. – – Värikäs oli se surusaatto, joka lapinpukuisena hiljaa vaelsi haudalle vähin elein, mutta sydämessään raskas suru. Oli kaukaisiakin vieraita ja paljon matkailijoita, niin kuin on Kaapin-Jounin ympärillä ollut hänen eläessäänkin. Jokainen heistä tiesi, että Kaapin-Jounin mukana meni hautaan kappale sitä Lappia, jota ei enää ole.
Comments