Die Odyssee Finnland

Saksalaisen sotilaan kirje Karigasniemen kylätalo Sáivulle 2007

Otto Wäss

Draama Odyssee Finland.

Rakkaat suomalaiset ystävät! Hyvä perhe Lääperi! Aluksi haluan kiittää teitä sydämellisesti avustanne yrittäessäni hyvittää tekoani, johon olen yksin vastuullinen,ja johon syyllistyin ollessani sotilaana pahan sodan pauloissa 1939-1945 Lappi-divisioonassa, Napapiirin yläpuolella. Kerron ensin, miten tämä "draama" alkoi, ja miten minä tulin Suomeen sotaan Venäjää vastaan. Tulo Suomeen 5. helmikuuta 1941, suoritettuani puolen vuodentyöpalvelun minut kutsuttiin eräälle kotiseutuni kasarmille, jossa minut koulutettiin viesti- ja radiomieheksi. Suomi-seikkailuni, Odyssee Finland, alkoi 13.9.1941 Hessenin osavaltiossa sijaitsevasta Hanaun kaupungista, josta meidät kuljetettiin ensin junalla Berliiniin ja sieltä edelleen Stettiniin lastattavaksi joukkojenkuljetusalukseen. Laivamatka tapahtui Ruotsin rannikkoa pitkin saaristojen suojassa. Matka oli ihana, vaikka kärsin merisairaudesta, kunnes saavuimme 21. syyskuuta suomalaiseen purkauslaituriin Vaskiluodossa. Täältä marssimme kolme kilometriä Vaasaan. Seuraavana päivänä olimme jo suomalaisessa matkustajajunassa, 2. luokan vaunussa, menossa pohjoiseen Ylivieskan, Kemin, Rovaniemen ja Kemijärven kautta Sallaan, jossa näimme ensimmäisiä sodan merkkejä. Täältä rautatiematka jatkui vielä Nurmeen, jossa kohtasimme ensimmäiset sotilashaudat. Tätä seurasi noin 25 kilometrin marssi suuntana itärintama. Tien molemmilla puolilla oli paljon hautoja ja suuret määrät hävitettyä ja vallattua sotakalustoa. Kun saavuimme Alakurtin kylään, näkyvissä oli vain hävitettyjä raunioita. Asemasotaa luovutetulla alueella Alakurtista tuli meille laajempi toiminta-alue aina syksyyn 1945 asti. Täällä osallistuimme jatkuvasti muuttuviin hyökkäyksiin suoraan kohteisiin, jotka sijaitsivat pääkamppailulinjalla, jota kutsuttiin Murman-rintamaksi. Sotatoimet olivat pääosin ns. asemasotaa. Vaikka rintamalinjat muuttuivat hyvin vähän, tapahtui lähes päivittäin molemmilta puolilta laukaustenvaihtoa sekä tähystys- ja iskujoukkojen toimintaa. Me "narunvetäjät" ja radistit saimme olla tietenkin siinä jatkuvasti mukana. Vaara, mutta myös onni, olivat kuitenkin aina paikalla. Vaikka saimme vankeja, emme valitettavasti aina saaneet kaikissa tapauksissa pelastettua kuolleita tovereitamme. Loppujen lopuksi ei loppupäämääränämme olleita Kantalahtea eikä Murmannin radan hävittämistä saavutettu. Ehkä siinä oli kuitenkin jotain hyvääkin, ainakin tällaiselle Lapin jalkaväkidivisioonan rintamasotilaalle. Kaikista suomalaisen rintaman tapahtumista kertominen räjäyttäisi tämän kirjeen. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia näitä vuosia leimasi poltettu maa ja henkilökohtainen yksinäisyys. Aina oli kamalan kylmää. Siellä ei ollut tyttöjä, vain mäkiä, soita, metsää ja sääskiä. Lapin siviileihin meillä ei ollut mitään kontakteja ja vain hyvin harvoin tapasimme suomalaisia aseveljiä. Joskus kuitenkin, kaikkiaan ehkä vain 2-3 kertaa, eturintamalla vietettyjen katkerien tuntien ja päivien jälkeisinä lepoaikoina, luonamme kävi suomalaisten lottien viihdekiertue. Heidän ohjelmassaan oli musiikkia, tanssia ja pelejä, lyhyesti sanottuna kaikenlaista piristystä myös siihen, että pystyimme kestämään jopa -53°C pakkaset vain putkilojuustolla ja kalanmaksaöljyvitamiineilla. .Talvesta tuli oikeastaan minun ainoa kaverini, nytkin odottelen tänne Saksaan ensimmäistä lumea. Hiihto oli minulle elämäni mieluisin urheilulaji. Kirjeeni syvällisin ajatus Mutta palaan takaisin tämän kirjeeni syvällisimpään ajatukseen. Mikäli merkintäni ovat oikein päiväkirjassani, tässä pikku vihkossani, jonka pystyin pelastamaan jopa Venäjän sotavankeusaikani ylitse, kuulimme rintamalle aseveljemme Suomen antautumisesta 3. syyskuuta 1944. Olimme tietenkin täysin tolaltamme. Meidän niin sanottu Führer Adolf oli koko ajan tiedottanut, että loppuratkaisu on aivan lähellä. Meidän sotilaidenkin on myönnettävä, että olimme tähän asti myös uskoneet tähän toiveeseen. Kotimaasta tai oikeammin sanottuna kotirintamalta saimme vain rajoitetusti tietoja. Nekin olivat lähinnä urhoollisuus hymnejä. - Siis, mitä meille tulisi nyt tapahtumaan? Perääntyminen Norjaan Aluksi saimme kuulla Murman-linjan sivustat miehittäneiden joukkojen siirroista. Valitettavasti tämän ajan muistiinpanoni ovat näiden hätäisten päivien ajalta huomattavasti kärsineet. Vihollisen ensimmäiset hyökkäysyritykset pystyimme vielä lyömään takaisin. Rykmentillemme 379 tuli marssikäsky perääntymiseen muistiinpanojeni mukaan 29. syyskuuta 1944. Muistan, että ensimmäiset perääntymispäivät olivat meille melko huolettomia. Kuitenkin jouduimme vielä kertaalleen melkoiseen ahdinkoon Kairalan harjulla, jossa kahden järven väliin jää vain kapea kannas. Siinä jouduimme eteläsivustalta ampuvien venäläisten pientuliaseiden tulitukseen. Kuitenkin onneksi ja kai myös vihollisen epätarkkuudesta johtuen joukko-osastomme selvisi tästä läpi melko pienin vaurioin. Meidän täytyi perääntyä jalan lähes koko matkan Alakurtista Jäämerelle ja Jäämeren rantaa pitkin Narvikiin. Jossakin pääsimme lyhyesti hevosen selkään tai kuormaston kuljetusvälineiden tai vuonoja ylittävien lossien kyytiin. Veikkaan, että marssimme jo Kairalan jälkeen ennen Sodankylää sivuteitä pitkin suoraan pohjoiseen ja saavuimme Jäämerentielle noin Sodankylän korkeudella. Jäämerentietä kuljimme edelleen ohi Ivalon ja Inarin. Muistiinpanoissani on merkintä: "13. marraskuuta 1944, yöllä klo 02.00, rajanylitys kohdalla Karasjok km 144". En tiedä, olisiko tällä kilometrimerkinnällä vielä nykyisin jokin merkitys, vai oliko se vain tarkoitettu vain silloisille sotajoukoille tienviitaksi. Matkan varrella oli puilla palkitettuja lumitunneleita, jotka suojasivat niin, ettei tie mennyt lumesta umpeen ja pitivät auki meille hyvän tien.

Kuvassa Otto Wässin sotatie

Karigasniemellä ja Karasjoella Karasjoella ja sen ympäristössä Karigasniemellä saimme tähän mennessä levätä ensimmäisen kerran vajaan viikon 20. päivään marraskuuta asti. Sen jälkeen tunsimme itsemme uudelleen syntyneiksi, koska saimme korkealla Pohjolassa monen vuoden jälkeen ensimmäisen kerran nukkua oikeassa talossa, vaikka vain kovalla lattialla lukuun ottamatta kahta kahden viikon kotilomaa, jotka molemmat ajoittuivat vähän ennen jouluja. - Rintamalle palatessa asemalla eivät itkeneet vain omat omaiset. Tästä kohdasta alkaa varsinainen syy, miksi olen halunnut kirjoittaa tämän kirjeen. Tutkimme tietenkin paikkoja Karigasniemen raja-aseman ympäristössä kahlaten syvässä lumessa. Ylitimme myös jäätyneen rajajoen. Löysimme neljä "itkevää" lehmää ja ilmeisesti niiden avoimen tallin, jossa ne söivät peitetystä suovasta heinää, ja mikä hienointa, saimme niiden täysistä utareista lypsettyä superaitoa tuoretta maitoa. Tämä oli myös hyvä teko lehmille. Tästä alkoi tapahtuma, jota me emme tietenkään olisi saanut tehdä. Mutta seikkailumieli vei meistä voiton. Eläimille emme varmasti tehneet mitään pahaa, koska emme todellakaan olleet kärsineet tätä ennen nälkää. Tämän eläinsuojan läheisyydessä huomasimme jonkinlaisen puusta rakennetun maakuopan tai kellarin. Syvästä lumesta pisti vain ovi näkyviin. Uteliaisuutemme tietenkin heräsi. Huomasimme, että tämä, ei niinkään pieni sisätila, oli ahdettu täyteen huonekaluja. Aprikoimme, kuuluivatko ne tullitalolle tai jollekin muulle. Enää en tiedä, mitä minun toverini tai perässä tulevat joukot ovat tehneet, mutta me Lapin sodassa poltettu tullitalo. emme todellakaan rikkoneet huonekaluja. Syyllisyyden tunnustus Oliko se hetken järjettömyys? Oliko se sodan aiheuttama itsestäänselvyys, vai oliko se himo kerätä mukaan mahdollisimman paljon matkamuistoja kotiin otettaviksi? Tarkoitus ei varmasti ollut vahingoittaa jotakuta. Joka tapauksessa tarkoituksena ei varmasti ollut vahingon tekeminen. Minä olen luvattomasti tonkinut yhden kaapin laatikoita ja löytänyt sieltä yhden valokuvakansion, jossa oli liimattuna minulle sillä hetkellä kovasti kiinnostavia valokuvia. En silloin voinut vastustaa niiden mukaan ottamista. Onneksi kuitenkin irrotin kuvat kaksipuolisilta sivuilta niin varovasti, että ne eivät juuri vaurioituneet. Kuvia oli yhteensä noin 97 kappaletta, kuten minä ne nyt vasta laskin. Onni oli myös, että pääsin vielä antamaan nämä kuvat myöhemmin Norjassa kenttäpostiin. Huolimatta kotimaamme kovasta pommituskaaoksesta ne menivät perille vanhempieni osoitteeseen. Minun pahantekoni oli joka tapauksessa anteeksiantamaton. Tunnen itseni siihen syylliseksi ja haluan tässä pyytää sitä nöyrimmin anteeksi. Jos nämä kuvat - mitä oikein kovasti toivon - päätyisivät vielä näin 60 vuotta myöhemmin niiden oikeille omistajille, perillisille, sukulaisille tai tuttaville ja minä voisin vielä anteeksi pyytäen saada heiltä kaikesta huolimatta lyhyen sanan minulle vastaukseksi, se tekisi minut onnelliseksi. Saanko jo nyt sanoa sydämelliset kiitokset kaikille teille, jotka osallistuitte kanssani tämän päämäärän toteuttamiseen ja pyytää teiltä kaikilta armoa ja anteeksiantoa mukaan luettuna omaiset ja muut läheiset? Haluaisin kuolla puhtaalla omallatunnolla. 85 -vuotiaana on tie sinne jo merkattu. Kaunis tullitalo Ennen kuin joukkomme siirtyivät eteenpäin, paikalle oli saapunut myös muita joukkueita, ilmeisesti myös ns. jälkijoukot lopputehtävien läpiviemiseksi. Meidän joukkueella ei ollut Kairalasta lähdön jälkeen enää merkittäviä yhteenottoja. Olimme kuitenkin siihen varautuneita, koska venäläiset "Mig"- viholliskoneet silloin tällöin kiertelivät päällämme. Vihollisellehan ei pitänyt jättää mitään, joka olisi auttanut sen perässä tuloa tai jopa lisännyt sen voimaa, sillä meillä oli vielä pitkä perääntymistie edessämme. Myös tullitalo joutui tämän jalkoihin. Emme olleet enää talon välittömässä läheisyydessä, kun saatoimme kauempaa nähdä asiaa epäilemättä, että se oli täysin tulessa. Rakennus oli kokonaan puusta rakennettu. Kuvassa se on vielä nähtävissä. Itsellänikin oli mukana pieni kamera, mutta minulla ei enää ollut filmiä. Oma kuvaamiseni katkeraan loppuun saakka ei ollut mahdollista. - Mutta uskokaa, että kun näimme sen tullitalon palavan, olimme täysin tolaltamme ja olisimme voineet itkeä. Paluu Saksaan Päivästä päivään lyhtynämme ja seuranamme olivat revontulet ja Pohjolan kaamosyöt.

Aikaisemmin jo kerroin, miten marssimme Narvikin lähelle. Siellä meidät siirrettiin laivaan, jolla saavuimme Mo I Ranaan, josta matka jatkui rautateitse Osloon ja siellä taas laivaan. Välttääksemme torpeedoita ja englantilaisia pommikoneita pyrjehdimme yötä myöten täyttä höyryä Skagerrakin läpi ja edelleen Itämeren poikki Stettiniin. Viimeistään täällä oli sota-draaman loppuminen selvästi aistittavissa! Mutta siihen loppumiseen tarvittiin vielä aikaa. Kun saavuimme huhtikuussa 1945 kotimaan kamaralle, ystävämme "Iivana" vastaanotti meidät tervehtien "Stalinin uruilla" pakottaen meidät väistymään Stettin-Altdammin kaupunginosaan. Siellä meidät lastattiin kuorma-autoihin ja viettiin eteläiselle "itärintamalle" ns. Oderbruchille, joka sijaitsee Küstrinin ja Frankfurt an der Oderin kaupunkien välissä. Sotavankeus Minä radistina ja Itävallan Wienistä kotoisin oleva toverini jouduimme Oderbuchin harjulla välittömästi tositoimiin. Noin 16. huhtikuuta 1945 venäläiset joukot olivat jo päässeet sillanpääasemaan Oder-joen yli ja aloittivat suuren hyökkäyksen kohti Berliiniä. 17. huhtikuuta 1945 minun ja wieniläisen kaverini Franz Haslingerin sekä kahden muut kaverini sota olisi saattanut olla lopussa elävänä tai kuolleena. Yhtäkkiä, heikosti parilla puupalkilla suojatun poteromme reunalla, josta meillä oli vielä toimiva puhelinyhteys pataljoonan komentopaikalle, seisoi panssarikeskityksen jälkeen "ryssä" käsi konepistoolin liipasimella huutaen saksaksi "ulos, ulos". Tilanteessa saatoimme vain nostaa kädet ylös. Kaikki muu olisi ollut kuolemaksi. Luulimme propagandamme mukaan venäläisiä hirviöiksi. Tässä asiassa annamme erikoiskiitoksen venäläiselle sotilaalle, joka ei painanutkaan liipasimesta. Samoin kiitos ensimmäiselle rintamasotilaalle, jonka kanssa jopa poltin mielihalulla hänen viimeisen savukkeensa, mahorkkaa Prawdaan käärittynä. Nyt meitä vietiin venäläisille vankileireille Woltenbergiin, Landsberg an der Vartaan, Poseniin, Varsovaan, Kollotschiin, Lublinoon, tietöihin Minskin ja Moskovan välille, rautavalimoon ja junanvaunutehtaaseen Moskovan ympäristössä sekä Siminskojeen Moskovajoen varrelle. Kaikki näytti toisella tavalla surkealta, mutta paremmalta, kuin joutuminen kaivostöihin kauaksi Uralille. Päivittäin saimme kaalisoppaa ja sormustilisen sokeria. Aamuisin jaettiin leipää, jonka piti riittää koko päivän. Leipä oli valmistettu viljankuorijauhosta ja perunasekoitteesta tai jostakin muusta. Seuraukset minulle olivat laihtuminen, ripuli, ja viikoittain kuolevien tovereiden menetykset. Sairastuminen vakaviin dystropie-oireisiin vei 3-4 viikoksi toipumisleirille, jonka jälkeen sain "kevyempänä" työnä heinäpaalien kuormausta jokilaivaan Moskovajoen rannalla. Siellä liukastuin rannalta laivaan johtavalla kapealla puulankulla niin, että putosin heinäpaalin kanssa laivan ruumaan. Onnistuin kuitenkin vähän suojaamaan itseäni, mutta käteni murtui. Siihen loppui tämä homma, yhtenä päivänä paahtavassa auringossa Moskova-joen "hienolla" rannalla. Tästä sai kuitenkin vihdoin alkunsa vapauttamis- ja kotimatkalitterani. En voi valittaa venäläisen naislääkärin toimintaa, jota myös vankina oleva saksalainen lääkäri avusti. Yksinkertainen puutuettu tukiside oli parantavan tehokas. Noin kaksi viikkoa myöhemmin nimeni ilmestyi kuljetuslistalle. Mutta mihin, oli suuri kysymys. Itään vai länteen - skoro damoi (pian kotiin). Kurkistelu junan tavaravaunun kalteroidun ikkunan läpi antoi lopulta varmuuden. Tämän junan matka, jossa oli lukuisia, päiviäkin kestäneitä pysähdyksiä, johti länteen. Pääteasemana oli 6. elokuuta 1946 Saksan länsisektorilla sijaitseva Hofin kaupunki Baijerissa lähellä Tšekkosslovakian rajaa. Vihdoin kotona Powered by: navigo portal Tukka kerittynä ja puukengissä sain vihdoin 17. elokuuta 1946 syntymäpitäjässäni Eckartsbornissa onnellisena sulkea vanhempani, veljeni ja kaksi sisartani syliini. kaikki olivat terveinä, ja he asuivat vielä syntymäkodissani, mutta tottuminen parempaan ruokaan ei ollutkaan niin yksinkertaista. Jouduin totuttelemaan noin kaksi vuotta vanhempieni pienviljelijäkodissa. Kansakoulun jälkeen olin suorittanut oppisopimuspohjalla pankkivirkailijan tutkinnon ja työskennellyt pankissa siihen asti, kun jouduin sotahommiin. Palautumiseni jälkeen olen ollut 8 vuotta rakennusliikkeen kirjanpitäjänä ja itsenäisenä vakuutusmiehenä pitäen omaa toimistoa, kunnes jäin eläkkeelle 63-vuotiaana. Tästä noin 4-5 vuoden jälleen syntyi yhteys suomalisiin ystäviin, joiden kanssa viihdyn oikein hyvin. Jonkin ajan kuluttua vietämme taas yhteistä joulujuhlaa. Silloin voin vielä kerran kiittää erityisesti Marjattaa, Pirjoa ja herra Boltea. Kun vietin Hessenstubessa Eckartsbornissa 85- vuotissyntymäpäivääni, he toivat minulle hienon lahjan. Yllätys oli täydellinen, koska minun oma porukkani, eikä edes vaimoni Irmtraud kertonut heidän tulostaan mitään etukäteen. Ainoa vahinko oli se, että kaikki oli vähän hätäistä ja lyhytaikaista, koska itse olin juuri näiden kunniavieraiden saapuessa hetken poissa, ja Pirjolla oli vielä samana iltana kunnallisia tehtäviä. Haluaisin niin mielelläni vielä uuden kahvitilaisuuden, ehkä Kupferschmiedessä. Lopuksi Mutta tässä on nyt jo riittävästi sanoja, joita en ole halunnut kirjoittaa itsekehuksi, vaan pyytäen saada kuvailla silloisia olosuhteita. Minun ainoa toiveeni on vielä kerran, että liitteenä olevat valokuvat löytäisivät tien niiden oikeaan osoitteeseen, ja että te tai auttajani ilmoittaisitte minulle lyhyesti jatkosta. Toivon kirjeeni löytävän perille. Parhaimmat kiitokseni etukäteen kaikille.

Ystävällisin terveisin Otto Wäss

22.02.2007

Antero Isola ja Otto Wäss

Otto Wäss Karigasniemen kylätalolla kesällä 2007