Julkaistu Kansan kuvalehdessä 1929
Parisataa vuotta sitten, kun Norjan valtakunnassa eivät kehruuhuoneet ja vankilat riittäneet kaikille varkaille, murhamiehille ja muille yhteiskunnan vihollisille, oli näille löydettävä joku muu rangaistusmuoto. Sitä ei siihen maailman aikaan tarvinnut kauan etsiä. Pienille pahantekijöille annettiin raippoja, suuret karkoitettiin maasta pois. Mutta minne? Silloin keksittiin, että jossain kaukana Jäämeren äärellä – luultavasti lähellä pohjoisnapaa on maanpaikka jossa muuta ei ole kuin jäätä kylmyyttä ja nälkää, ja kurjuutta. Sellainen maa, jossa ei elä muut kuin noidat ja lappalaiset. Sellainen maa, jossa on kivi kiven päällä, eikä puuta palaakaan ja yhdeksän kuukautinen yö. Sinne lähetettiin Norjasta kuritusvankeja, joille sanottiin, että pysykää siellä ja tulkaa toimeen jos kykenette. Ellette kykene, niin sopii kuolla. Eikä tämä mitään merkillistä ole, sillä niin on karkoitettuja aina kohdeltu. Karkoitusvangit menivät. Kuka kuoli, kenestä tuli ihminen ja elää kituutti elämän ja kuoleman rajamailla turskan pyytäjänä. Sillä mikään muu elinkeino ei siellä ollut mahdollinen. Joka ei hyrskyävästä ja hurjapäisestä Jäämerestä elantoansa saanut, niin sehän on kirjoitettu kuinka sellaisen käy.
Se maa oli Finnmarken elikkä Ruija. Tässä kurjassa maassa, kallioiden keskellä oli muitakin eläjiä kuin noitia ja lappalaisia. Täällä oli myöskin kveenejä, suomalaisia. Ne olivat tulleet jostain idästäpäin, kaukaisesta, oudosta maasta. Ne olivat itse tulleita, omasta tahdostaan. Ja ne olivat hurjia miehiä. Kun ne ryhtyivät Jäämeren suolaiseen, leikkiin, niin ne leikin kestivät. Heillä oli rohkeat konstit ja he saivat paljon kaloja merestä. Merkillisiä miehiä. Näin ihmettelivät norjalaiset, itsekin jäiset ja karskit miehet. Mutta mitäs varten ne meidän miehet täältä sinne lähtivät, noitien ja konnien joukkoon?
Jos käännymme ajassa sata ja parisataa vuotta takaperin ei silloin ollut Suomessa helppoa elo. Ei se täällä etelässä ollut hääviä, mitä sitten perimmäisessä pohjolassa, siellä Lapin porstuassa ja kynnyksellä. Nälkävuodet, jos joku niiltä säästyi, käskivät muuttaa elämisen keinoa heti, muuten kehnosti käy.
Muita matkavaroja ei ollut kuin hyvät jalat ja halu parempaan elämään. Etelään ei kannattanut mennä, eikä pohjoisessakaan muita työnantajia ollut kuin Jäämeri, se kauhea paikka. Mutta sinne he lähtivät, kulkivat kinttupolkuja yli aapojen ja yli tunturien.
Vanhat tietäjät muistelevat, että moni asteli tuon viissatakilometrisen matkan yhdessä viikossa. Jo sellainen matka oli pieni urotyö. Jokainen heidän kalamatkansa oli pieni urotyö. Ne yhdessä, heidän koko elämänsä oli suuri Urotyö. Moni heistä ja heidän jälkeläisistään on kesken sortunut, saanut uroon kuoleman joko merellä tai tunturilla. Joskus on kaksikintoistakin miestä hävinnyt yhteen hyrskyyn.
